Kevät vai kesä?

Kesä antaa odottaa itseään, ensin se lupaa paljon, on hellettä, pääsysiä, räjähtävää aurinkoa, sitten se yhtäkkiä vetäytyy takaisin ollakseen kevät. Yöt ovat viileitä, tuuli tuulee mereltä. Tälläiseltä on oman mielen sisälläkin tuntenut; kaikki on välillä hienoa, yhtäkkiä masentavaa. Alkukesä on jotenkin hullua aikaa. Välillä haluaa pois, maailmalle katsomaan, toisena päivänä tyytyy istumaan omalla pihallaan eikä haluaisi lähteä minnekään. Oma iho on talven jäljiltä harmaa. Luut natisevat.

Maalasin tämän kuvan eilen ja viimeistelin aamulla. Ehkä se on oma versioni Muncin huudosta. Halusin kuvata miehen pellolla maalaisvaatteissa huutamassa jotain, ja paljaiden oksien ja pensaiden kulkeutuvan hänen kasvojensa yli. Ajattelin tehdä tästä myös toisen version, naivistisemman.

Peltojen mies, pastelli liitu, 2012

Kouluvihko

Eilen Ajankohtainen kakkonen käsitteli kuvataiteilijan toimeentuloa, elämää yhteiskunnan marginaalissa ja työvoimatoimistojen purituksessa. (Huokaus) Niin tuttua. En tosin jaksa uskoa, että taiteilijoiden asema tämän kummaksi muuttuu. Hyvä silti, että tämä tuodaan esille. Joskus tuntuu, että näistä asioista ei saisi edes puhua; pelätään leimautumista katkeraksi. Sanotaan, että kaikki on itsestä kiinni. Viitataan juoppouteen. Eipä silti, en minäkään innostu jokapäiväisestä tissuttelusta. Ja laiskottelusta. Jos käännän tilini saldon toisinpäin, muuttuvatko opintovelat saataviksi. Onko tämä sitä paljon puhuttua positivismia?
Ohjelmaan linkki, kuvataiteilija arkipäivä alkaa kohdasta 31.12:
http://areena.yle.fi/tv/1525989

Olen penkonut vanhoja kaappejani. Huh, en onneksi ole heittänyt menemään vanhoja kouluvihkojani. Yksi on repalainen, kulunut, mutta nostalginen, onhan se vuodelta 1976, jolloin aloitin peruskoulun Oulun Kastellin ala-asteella. Kyseessä on koti-koulu vihko, Jääliin muutettuani kukaan opettajista ei ollut kuullutkaan moisesta, niinpä se jäi piirustusvihkoksi. Muutenkin muutto Kiimingin Jääliin oli aikamoinen kulttuurishokki.

"Mietteliäs prinsessa", ruutuvihko ja kuulakärkikynä, 1977?

"Jotain tapahtuu" Kuulakärkikynä ruutuvihkoon 1977?

Niin, ja sitten pieni varoituksen sana. Jos joku haluaa välttämättä kopioida kuvia maalauksistani ilman lupaa, lukekoot seuraavanlainen teksti:

"Sille, joka tekstiäni ja kuviani ilman lupaa kopioi, langetettakoon yllensä seuraavanlainen kirous: hänen silmänsä pulpahtakoot päästänsä, housut tippukoot kesken torin ylityksen, kasvot, kädet ja jalat täyttykööt kutiavista syylistä ja madot syökööt hänen hampaansa juuria myöten."

Hauska. Eikö totta?

Kaislikossa suhisee

Uiva käärme, pastelli-liitu 2012

Taas kerran kuvasin töitäni ulkona terassilla. Jostain syystä kuviin on vaikea olla tyytyväinen; valokuvat ovat aina liian sinisiä, liian punaisia, liian harmaita, epätarkkoja jne. Otan kuvia sisätilassa, ulkona, mutta aina riittää pientä napinaa pään sisällä. Joka tapauksessa olen jatkanut kokeilujani pastelli-liitujen ihmeellisessä maailmassa; lisää paperia, lisää liituja, lisää aiheita. Olen kaivanut vanhoja luonnoksia esim. unistani ja helatorstai menee luonnostellessa paria työtä kunnon paperille. Paikallisen taidetarvikeliikkeen myyjät tunnistavat minut hymyillen; olen pienten mutta säännöllisten ostosten asiakas.

Otin myös kirjastosta Sofi Oksasen Stalin lehmät-kirjan lukuun (Puhdistus myös luettu) ja Oksasta ei voi kuin ihailla. Teatterin vaikutus näkyy mielestäni selvästi hänen draaman tajussaan; eteenpäin mennään ajatuksen hurjalla laukalla, suvantovaiheita ei ole, kuten ei lavallakaan saa olla. Ruumis ja ruumiintuntojen kuvaaminen tekevät pääosan kertojasta lihaisan kuin millainen näyttelijäkin parhaimillaan lavalla on. Ihmisyyden ja naiseuden tunnot ja olemukset ovat visusti muulta maailmalta piilossa, mutta niiden kertomisen lukijalle tekevät lukijasta samalla tirkistelijän ja salaliittolaisen. Jos oikein osaisin metaformilla mässäillä, sanoisin että, naisen ruumiin pinnalla ja sisällä ovat piilotettuna Neuvosto-Viron kivut ja puhumattomuus, pelot ja samalla sitkeys.

Kesä tulee kohisten. Eilen näimme haarapääskyjä Ohkolan pelloilla pyöräretkellämme. Haarapääskyt katosivat lapsuuteni mummolan navetan ylisiltä samaan aikaan kun isovanhempani luovuivat lehmistä. Linnuilla katosi samalla ruoka; lehmien mukana ja turkissa parveilevat hyönteiset.

Kevään värejä

Ajatus 50 x50 cm 2012

Pastelli liidut ovat minulle suhteellisen uusi tuttavuus, mutta niiden hienous on tervetullutta. Liitu leviää hiuksen hienoiksi viivoiksi, joita silmä ei edes erota. Pastelliliidulla on täten lähes valokuvan tarkkuus sävyerojen kuvaajamisen materiaalina.

Nimetön 50 x 75 cm, 2012

Peltojen kukat 50x50cm 2012

Alkukevään kuvia ja ajatuksia

On tullut käytyä parissa näyttelyssä. Elina Merenmies Taidehallissa oli upea. Meninkin sinne heti ensiksi, koska ajattelin että Kiasman Musiikki -näyttely on tavallaan sitten kevyttä loppuhuipennusta näyttelypäivälle. Ja niinhän se olikin. Oikeastaan pitäisi mennä katsomaan Merenmies uudelleen; lyijynraskaat kuvat ovat vaativia, jossain kohtaa näyttelyä alkoi tuntua synkältä ja raskaalta, mutta teosten tekninen taituruus ja omaperäiset kuvaideat raskaudestaan huolimatta jäävät mieleen ja sen pohjalle. Kiasma tuntui sen jälkeen hauskalta ja tosiaan kevyeltä.

Omien töiden esittelyyn liittyy aina häivähtävä häpeän tunne ja halu piiloutua. Ehken kelpaakaan... Taiteen tekemisen yksi puoli on siis kontaktin hakeminen ja dialogiin hakeutuminen. Moni upea teos vaikuttaa tosin usein siltä, kuin saisi kupillisen jotain kuohuvaa, kuplivaa ihanaa juomaa, mutta ojentaessaan kupin huulilleen, taika katoaa ja huomaa juovansa tyhjyyttä. Tekninen taituruus on pintaa, tai sitten aihe on lumoava, mutta taidot eivät riitä.

Olen nähnyt niin paljon unia hyönteisistä että maalaan niitä nyt vielä. Hyönteinen on samalla vahva ja hauras kuvana ja eläimenä; värikäskin, ja yhdellä käsin murskattava, mutta parvena voimakas ja pelottava.

"Kulkue" Pastelli-liitu maalaus, 55x65 cm, 2012

Puhdistuminen, sekatekniikka 70x65 cm, 2012

Pohdintaa

Ostin tänään läjän pastelli-liituja, hiiltä, hiilikyniä ja lyijykyniä. Valitsin neutraaleja ja maanläheisiä värejä. Pyrin vähentämään värejä töistäni edelleen.

Oikastaan nuo alla olevat kuvat ovat enemmänkin luonnoksia vielä. Tosin maalasin niitä vielä tänään lisää, ja ne pitäisi kuvata uudelleen kun valoa tuntuu taas riittämvän. Ajattelin tänään, että en päivitä CV:ni tämän vuoden osalta pidemmäksi, vaan keskityn olennaiseen; maalaamiseen ja piirtämiseen. Ansioluettelot on apuraha-lautakuntia varten, tärkeintä on kehittyä työssään ja tehdä mahdollisimman hyviä teoksia. Yhden suurehkon öljyvärimaalauksen maalaan, jahka saan siihen keksittyä kunnon aiheen. Olen muutenkin alkanut tutkailla omia muistojani ja mielleyhtymiäni. Olenko siirtymässä taiteen tekemisessä seuraavalle ja paremmalle tasolle? Olenko sittenkin vielä kehittymässä? Vai onko tämä lopun alku? Olenko muuttumassa oikeaksi taiteilijaksi, joka tyylisuuntaus kokeilujen jälkeen löytää oman tyylinsä? Joka lakkaa kopioimasta muita?

Monessa maalauksissani 90-luvulla näen pyrkimystä mennä tiettyyn suuntaan, mutta jokin on keskeyttänyt kehityksen. Epävarmuus? Niissä on silti muutamissa aineksia uudelleen tulkittaviksi.

Yhdessä maalaamisesta

Mielenkiintoni outsider-taidetta ja naivismia kohtaan viriää aina silloin tällöin uudelleen pintaan. Varsinkin kuin luin Colin Rhodesin kirjan Toinen taide, luovat erot (2000). Rhodes käsittelee myös lasten taidetta mielisairaiden ja muiden yhteiskunnan marginaalissa elävien ja eläneiden taiteilijoiden taiteen rinnalla. Lapsen ja maailmankuulun Basquiatin taide myös yhdistyi ja tuotti muutaman teoksenkin, jonka hinta on tietysti korkea. Kandiskyn mielestä lapsi ei piittaa käytännöllisyyden merkityksistä, koska hän katselee maailmaa tuorein silmin ja hänellä on luontainen kyky omaksua asioita sellaisenaan, toisin kuin akateeminen taiteilija, joka tuottaa korrektin piirustuksen. Kandisky menee pitkälle ajatuksissaan ja väittää akateemisen taiteilijan tuottavan kuolleita kuvia.

On osittain totta, että taiteilija joskus urautuu ja hämmennyksen hetkellä tarttuu siihen opittuun, jonka varmasti tietää osaavansa. Lasten töitä katsotaan myös useimmiten vain heidän kehitysvaiheensa ja lapsuuden ajan lävitse; myös heidän taiteensa muuttuu ja kehittyy, Rhodes pohtii. Yhdessä maalaaminen on varmaan melkein tabu taidemaailmassa tai ainakin taidehistoriassa; taiteentutkijalta menevät konseptit sekaisin, jos teoksella on monta tekijää. Toisaalta yhteisötaide-projekteja viriää vähän väliä.

Olen miettinyt urautumista. Jotenkin taas on ollut parin kuukauden jakso, jolloin mitään ei ole syntynyt. Viime viikolla aloin taas verkkaisesti silmäisemään taideantia, kirjoja ja taidelehtiä. Mäntän leirin leirikuvat ilmestyivät myös viimein postin kautta. Sitten siskoni tyttö Siiri tuli kylään ja esitti toiveen, että maalattisiin. Ehdotin että maalataan yhdessä akryylillä. Maalasimme 3 maalausta. Seurasin Siirin maalaamista; hän maalasi usein juuri sellaiseen kohtaan, mihin "oppinut" taiteilija ei sivellintään laske, esimerkiksi linnun lentämään maiseman horisonttiviivan keskelle. Merimaalauksessa Siiri piiri hienon yksivärisen kalan, joka oli yksinkertaisuudessaan simppeli ja naivi - kuin viaton ajatus. Merimaalauksen Siiri vei mennessään, itselleni jäi kaksi ja tietysti ei myytäviksi.
Jäin pohtimaan kuvia, hymyillen. Kumpi olikaan opettaja, kumpi oppilas?

Orava salamoivassa metsässä, 2011, Virpi & Siiri

Meren elämää, 2011, Virpi & Siiri

Etanakaupunki, 2011, Virpi & Siiri